Nelson 26.9.-28.9.

Nukuimme Pictonissa Sequoia Lodge nimisessä hostellissa. Terhi oli varannut meille seuraavan majoituksen Nelsonista Tasman Bay-hostellista, mikä on samojen omistajien paikka, kuin Sequoiakin. Aamulla päätimme siis lähteä kohti Nelsonia ja koska matka ei ollut pitkä, päätimme ajella hissukseen ja katsella maisemia.

Queen Charlotte Drive

Pictonista emme suinkaan suunnanneet hyvää tietä pitkin kohti Blenheimiä, vaan valitsimme hankalamman rantatien Queen Charlotte Driven. Tie kulkee pitkin vuonojen ja lahtien rantoja ja maisemat ovat todella upeat. Pysähdyimme välillä ja teimme pienen haikin sekä yritimme kalastaa. Oli vaan laskuvesi ja rannalta kalastamiseen hiukan liian matalaa, joten muutaman heiton jälkeen luovutimme. Mielialamme kuitenkin kohosi: Tätä maisemaahan tänne oli tultu katselemaan.

Pientä kalastusmaisemaa...

Nelson

Itse Nelsonin kaupungissa emme juurikaan matkailleet, käytiinpähän syömässä ja lapset ja Terhi uimahallissa. Eihän tänne oltu kaupungin takia tultukaan. Parasta Nelsonissa oli kenties Tasman Bay Backpackers. Törmäsimme siellä australialaisiin Ianiin ja Sylvanaan, jotka olivat myyneet kaiken Melbournessa ja muuttaneet Uuteen Seelantiin. Ian ajoi betoniautoa, kun ei ollut saanut täällä linjurikorttia (kolme hurraata Uuden Seelannin viranomaisille!) ja Sylvana siivoili. Australia on kuulema kovin synkkä paikka, kun siellä ei nykyään juurikaan sada ja maanviljely ja viljelijät kärsii. Molemmat asuivat tyytyväisenä hostellissa ja unelmoivat omasta paikasta. Nelsonia pitivät mukavana asuinpaikkana. Törmäsimme hostellissamme myös jo iäkkäänpuoleiseen kanadalaisamerikkalaiseen folklaulajattareen, joka kertoili tarinoitaan kelle tahaansa, joka sattui kuuntelemaan. Tämä kotitossuissa viihtyvä puhekone osti meidän siellä ollessa ensimmäisen oman kitaransa ja viihdytti (kiistanalainen väite) kaikkia asukkaita soitollaan ja laulullaan. Anna totesi jossain vaiheessa, että kannatti tulla tänne, koska hullujen määrällä ei tunnu olevan loppua ja joka nurkan takana odottaa uusi bimbo kertoakseen elämäntarinaansa. Mitähän lapsestamme kasvaa?

Abel Tasmanin kansallispuisto

Varsinainen kohteemme oli kuitenkin parin kivenheiton päässä Nelsonista oleva Abel Tasmanin kansallispuisto. Puisto on Uuden Seelannin pienin kansallispuisto, mutta ei suinkaan surkein. Puistossa on paljon haikkipolkuja ja toimiva venetaksipalvelu. Meidänkin retkemme sujui seilaa ja tallaa- periaatteella. Autoilimme ensin Marahauhun, jossa venetaksien satama on. Venematka oli elämys ja kuskimme osasi mukavasti kertoilla kaikkea paikallisista oloista. Erityisesti jäi mieleeni vesille lähtö: Vene tuotiin traktorin vetämällä trailerilla toimiston eteen, asiakkaat veneeseen ja liivit päälle. Sitten traktoriajelu pudotuspaikalle ja vene vesille. Siinä oli palvelua! Veneellä matkasimme Marahausta Anchorageen, josta kävelimme takaisin (11km). Turha kai kertoakaan, että luonto kansallispuistossa rantoineen, vuonoineen ja vuorineen oli todella näkemisen arvoista.

Kuvaa meren rannalle Anchoragesta ylös rinnettä päästyämme.

Seuraava kohteeme olikin sitten hyinen: Lähdimme nimittäin Nelsonista kohti etelää ja Franz Josefin jäätikköä.