Olimme sitten lomareissulla. Nyt on palattu Taurangaan ja kahdeksan koneellista pyykkiä on pesty. Matkalla näimme ja koimme kaikenlaista. Oli kivaa ja tylsää, oltiin terveitä ja välillä sairaana, kiukuteltiin ja nautittiin. No, matka oli sellainen kuin kaikki matkat ovat: Joskus odotukset ylittyvät, joskus pettyy. Ainoa asia, joka oli loistava, oli sää: Aina missä olimme, oli hieno keli. Lukuunottamatta paluumatkaamme alas jäätiköltä, jolloin satoi. Koimme kuitenkin olleemme onnekkaita, sillä rankan sateen takia koko seuraavan päivän jäätikkövaellukset peruttiin.

Taisin mennä asioiden edelle. Palataan siis lähtöpisteeseen. Kerron tässä matkasta, kuvat ovat puhelimella otettuja, eivätkä aina parhaista paikoista. Kuvakavalkaadia esittelemme sitten eri median välityksellä. Koska tarina on pitkä, kerron siitä osissa, aina kun jaksan. Aloittakaamme.

Automatka 22.9.

Matkan ensimmäinen määränpäämme oli pääkaupunki Wellington. Matkaa sinne on 500+ kilometriä Taurangasta ja sääoloista riippuen matka voi olla pitempikin, nimittäin kaikki tiet eivät täällä ole aina auki autoliikenteelle sääsyistä. Alkumatkassa ei juuri ollut meille mitään uutta: Kaimain vuorten poikki, ohi tuliperäisen ja rikinkatkuisen Rotoruan ja kohti Taupojärveä. Oli mäkeä, kurvia ja suoraa tutussa mittakaavassa. Matka joutui.

Taupo oli kuitenkin kiva. Ensimmäinen tuulahdus jotain vähän kuin kotisuomessa: järvimaisema. Järven rannat ovat tiiviin asutuksen peitossa ja seassa on jos jonkinlaista turistirysää. Yöpaikkojakin löytyy kivenheiton päässä toisistaan. Eikä ihme, maisemat ovat kauniit ja järvestä sekä ympäröivistä joista nousee taimenta, minkä jaksaa kantaa. No, me emme olleet kalareissulla, mutta hyvin sen kalastusfiiliksen saattoi aistia. Ehkä ensi kerralla... Tie seuraili järven rantaviivaa ja kun siltä poistuttiin, löytyi jotain ihan muuta.

Turangista aletaan nousta ylöspäin tielle, jonka nimessä on paha kaiku: Desert Road. Tällä noin 50 kilometrin pätkällä voi olla lunta tai jäätä, jos on kylmä sää. Me emme onneksi joutuneet sitä kokemaan. Tien molemmin puolin on armeijan koealue, eikä autosta saa poistua maastoon. Eipä paljon huvittaisikaan. Kitukasvuinen pensasto on keltaisen kuolleen väristä, eikä mitään elävää näy missään. Valkohuippuiset vuoret Tongariro, Ngauruhoe ja Ruapehu vielä lisäävät aavikkovaikutelmaa. Niin, mikäli sattuvat sumun ja pilvien seasta näkymään. Kun tie loppuu Waiouruun, tuntuu helpottavalta. Taas voi ostaa bensaa tai käydä pissillä.

Loppumatkan ennen Palmerston Northia huvittelimme eri paikkojen nimillä. Terhi luki nimen kartasta ja me yritimme sitten muistaa sen. Jostain syystä maorinimet ei pysy millään päässä. Palmerston Northin jälkeen alkaa sitten olla koko aika asutusta ja lammasmaiseman sijasta saa tuijotella taloja. Ennen Wellingtonia sitten meren rantaa ja meren rantaa ja meren... Muuten, kun tie kulkee Uudessa Seelannissa rannassa, takoittaa se, että tie kiertelee kaikkien niemien kautta. Rannat on niin jyrkkiä, että tie mahtuu siihen juuri ja juuri. Niemekkeessä saattaa olla 100 km:n rajoitusalueella suositusnopeus 25 km/h. Sitä  kannattaa noudattaa. Kurvi niemessä kun voi olla 90 astetta tai jyrkkä mutka voikin palata melkein lähtöpisteeseen. Kaahari löytää pian itsensä uimasillaan (ei estä osaa kiweistä ajamasta kovaa). Tieoloista johtuen täällä usein ilmoitetaankin matka paikasta toiseen aika-arviona, ei kilometreinä. Arvio on ehjällä autolla matkaan vaadittava aika. Tämä on usein käytännöllisempää, koska kartoista ei näe suositusnopeuksia, korkeuskäyriä ja kaikkia rantaviivan muotoja ym.

Wellingtonissa löysimme hotellimme kohtuullisen helposti, se oli kaupungin puutarhan pääporttia vastapäätä. Tien nimi voisi olla vaikka Suomesta. Hassua, otin siitä oikein kuvan.

Ensimmäinen päivämme alkoi olla lopuillaan, nyt vain nukkumaan. Nukuimme kahdessa eri huoneessa ja tällä kertaa kävi munkki: Aikuisten huoneessa oli telkkari, lapset saivat tulla toimeen ilman.