Olimme naisporukassa reissussa, Anna ja Terhi. Ajelimme montessori-workshoppiin viikonlopuksi saaren etelälaidalle Wellingtoniin. Pojat jäivät kotimiehiksi: Kasperi ei halunnut lähteä ja Kari aloitteli töitä kiiviviljelmillä. Suunnittelimme kiireettömän sightseeing-retken ja päätimme jo etukäteen seurailla mielijohteita ja yöpyä missä mieli tekee matkan varrella.

Ajoimme isolla autonlotiskollamme viiden tunnin pätkän torstaina ja pidimme muutaman maisema- ja ruokailupysähdyksen. Taupo-järvi sijaitsee saaren keskivaiheilla ja on suuren tuliperäisen alueen keskus, sitä ympäröi satoja purkauspisteitä. Vulkaanisessa tutkimuskeskuksessa Taupon lähellä on turistikohde, jossa näimme elokuvan Ruapehu-tulivuoren purkauksista 1995 ja 1996. Ruapehu sijaitsee Taupon lähettyvillä ja on toinen suurista tulivuorista siellä, toisen nimi on Tongariro. Yhdessä huoneessa sai kokeilla, miltä tuntuu noin 6 Richterin järistys ja yhdessä lasikaapissa pyöri tornado, jonka sai käynnistää ja sammuttaa napista. Aika vinhoja juttuja, ja aika outoja vakaan maaperän kasveteille. Ohitimme myös valtavan, höyryn ympäröimän voimalaitoksen, jossa vulkaanisesta lämmöstä tehdään sähköä todella suuressa mittakaavassa. Reittimme jatkui pitkään Taupo-järven upeissa rantamaisemissa kohti etelää.

Seuraava ihmetyksen aihe tuli, kun tie irtosi järven rantaviivasta ja johti meidät Dessert Roadina tunnetulle pätkälle. Nimi on paikallaan; tie nousee saaren keskusylängölle noin 700-800 metrin korkeudelle ja kaikki värit katoavat maisemasta. Ruskeaa ja harmaata avaruutta riittää ilman maamerkkejä yli 40 kilometriä. Tällä välillä ei ole edes bensa-asemaa, vain varoituksia villihevoslaumoista. Ei niitä tosin meidän tiellemme osunut. Alue on armeijan harjoitusaluetta ja tiellä pysähtyminen tai siltä poikkeaminen on kielletty. Aika karu paikka, lämpötilakin laski 6 asteeseen. Onneksi bensaa riitti, varoituksia satunnaisille turisteille ei etukäteen näkynyt (amerikkalaistyyliin: tämä on viimeinen sisävessa 150 mailiin). Kun lopulta tulimme Palmerston Northin yliopistokaupunkiin, olimme kypsiä yöpymään siellä. Kävimme taidemuseossa ja elokuvissa, söimme hyvin ja nukahdimme tyytyväisinä retkeilymajan huoneeseemme.

Aamulla lähdin kauppaan hakemaan aamupalatarvikkeita. Mutta, mutta...auton takaoven lasi oli säpäleinä, kaksi reppua kadonnut. Saman kohtalon oli kokenut viereinen Toyota. Aloitimmekin siis kalsean tunteen vallassa vakuutusyhtiö-poliisi-lasiliike-kierroksen ja iloinen seikkailumieli oli mennyttä. Uutta-Seelantia pidetään yleisesti todella turvallisena lintukotona joten tuntui kohtuuttomalta, että rosmo oli vienyt Annan reppuunsa kasaamat Lemmikki-lehdet ja Huckleberry Finnin seikkailut. Niillä hänen oli ollut tarkoitus viihdyttää itseään silä aikaa, kun äiti viisastuisi workshopissa. Ikkunaa ei saatu korjattua, mutta liimasivat kuitenkin muovin siihen, ettei ihan sataisi sisään. Aika kova räpinä siitä kuului, kun sittten jatkoimme matkaa maantielle kohti pääkaupunkia. Aitoina reissu-Doriksina kokosimme itsemme ja päätimme shopata jotain mukavaa tekemistä Annalle ja haistattaa pitkät surkealle varkaalle. Ei meidän reissua noin vähällä pilata!

Näin jälkikäteen tuntuu, että kyseessä oli ehkä kosmisen sormen tökkäisy: harhaluulot sikseen ja tervetuloa todelliseen arkeen uudessa maassa. Initiaationamme toimi siis huumehörhön säälittävä räpistely Hondan kimpussa. Maanantai-iltana palasimme kotiin korvat muovin räpistyksestä puutuneina mutta tyytyväisinä muuten onnistuneesta reissusta. Mikä ei tapa, se vahvistaa, eikä tässä henkeä uhattu ollenkaan joten saldo plussalla. Sitä paitsi, etelässä oli kylmä ja ruskan värit hehkuivat: on kiva olla taas lämpimässä ja kukkivassa Taurangassa.