Me olimme  tämän viikonlopun Aucklandissa: käytiin äänestämässä ja oltiin oikein kaksi yötä "hotellissa". Ajeltiin perjantaina koulun jälkeen reilu parin tunnin matka, majoituttiin opiskelija-asuntolatyyppiseen härdelliin ihan ydinkeskustassa ja käytiin syömässä.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Lauantaina oli todellinen action-päivä. Käytiin ensi töiksemme konsulaatissa suorittamassa kansalaisvelvollisuudet alta pois. Virkamies oli lentänyt Canberrasta ääniä vastaanottamaan, kuulemma paikalle oli odotettavissa koko Uudesta-Seelannista noin 50 suomalaisäänestäjää. Hauska juttu, mies oli kotoisin Savonlinnasta ja nimeltään Hirvonen.

 

Sitten ajoimme Kelly Tarltonille. Se on maan ja meren alla oleva Antarktikseen ja mereen keskittyvä keskus, vähän Heurekan tyyppinen. Ajelimme leikki-Antarktiksen ympäri amfibio-raitiovaunulla, katseltiin oikeiden pingviinien elämää tekojäälautoilla ja veden alla. Rauskuja ja haita oli kiintoisa katsella omissa altaissaan, ja tietysti kaikkia muitakin ötököitä. Käveltiin putkessa (tai siinä oli liukuhihna, jolla saattoi vain seisoa) veden alla, ja merenelävät uivat ihan ympärillä. Omituisin juttu oli mustekala joka askarteli. Sillä oli kierrekorkilla varustellu muoviputkilo, jossa sisällä oli kalafile. Se pyöritteli purkkia sisuksissaan ja yritti hoksata, miten korkin saisi auki imukupeilla. Ei onnistunut meidän aikanamme. Opasteessa kerrottiin, että mustekalat ovat tosi fiksuja otuksia: yksi niistä teki öisin retkiä ulos akvaariostaan (se on todella korkea) ja halki huoneen lattian hummerialtaaseen (matalareunainen). Hemkilökunta ihmetteli, kun hummereita aina katosi yöaikaan, mutta kesti pitkään, ennenkuin lonkerorosvo jäi kiinni.

 

 

Hermojariipivän keskustaparkkipaikan etsinnän jälkeen söimme kiinalaisten pitämässä italialaisruokalassa ja aloitimme sähläämisen. Tultuamme ulos oli nimittäin kadulla hirmuinen härveli, jossa kolme ihmistä istui kiinni köytettyinä ja heidät singottiin benjihyppyyn ylöspäin, killumaan ja pomppimaan rautahäkissä taivaalle. Siinä katsellessa huomasin, että Annan käsilaukkua ei näkynyt. Pikajuoksu ruokapaikkaan tuotti toivotun tuloksen: känny, mp3, lompakko ja digikamera olivat kaikki tallella. Väitetään, että täkäläiset ovat suomalaisten veroisia rehellisyydessään, voisiko tämä tapaus vahvistaa väitteen?

 

Jatkoimme Sky Toweriin 328 metrin korkeudelle maisemia katsomaan. Tornissa sai myös seurata benjihypääjiä. Hurjaa kansaa nämä paikalliset. Hississä ja näköalatasanteella on lasiaukkoja lattioissa, enkä uskaltanut seisoa niillä vaikka vieressä on opasteet, joissa väitetään lasin olevan betonin vahvuista. Sieltä tullessamme Pete tajusi, että parkkitalon lipuke on kateissa. Jakaannuimme etsintä- ja rentoutusryhmiin, ja pienellä rutistuksella lipuke löytyi. Hermolevoksi kävimme Viaductilla eli satama-altaan ympärillä olevalla ravintola- ja hengailualueella kahvilla. Hauska heebo esiintyi kadulla mm. vapautuen pakkopaidasta ja heittäen hyvää tarinaa, joten jumituimme katselemaan. Venenäyttely oli kerännyt julmetusti kansaa satamaan, ja veneet olivat merikelpoisen näköisiä. Saimaalla saattaisivat herättää huomiota.

 

 

Ensimmäinen Sky Towerin hyppääjä, joka yhtäkkiä putosi silmiemme eteen odottamaan lopullista lentoa, sai sydämen pomppaamaan. Kohta heihin tottui: muutaman minuutin välein ilmestyi uusi uhkarohkelikko ikkunan taa.

 

Nämä jalat ovat Annan. Me muut pysyttelimme betonilattialla.

 

Illalla Auckland Domain -puistossa oli ranskalaisten pyroteknikkojen valoshow ja pari bändiä esiintymässä. Lasten kanssa pakkasimme herkut kassiin ja vaelsimme 60 000 muun seuraksi puistoon. Eka bändi oli mielestämme tyylilajiltaan pakistanilaista itkuhyminöintiä, mutta toinen poppoo soitti kunnon rokkia. Valoshowhunkin kuului musiikkia ja se oli mieletön yhdistelmä suihkumaisia tulipatsiata, jotka toimivat musiikin tahdissa, ja valtaisia ilotulitusosia. Kari hyytyi hotelliin, ja meilläkin oli virta tosi vähissä kun kymmenen aikaan vaelsimme takaisin. Sunnuntain vastaisena yönä yliopiston (eli meidän asuntolamme) kulmilla oli hurjat katubileet, joista perheenpää nautti puoleenyöhön. Sekä musiikki että huonekalut oli roudattu ulos ja meininki värikästä, kuulemma. Itse en tiennyt tästä maailmasta mitään. Näin siis parannetaan huonot unenlahjat!

 

 

Parnellin kaupunginosa on Aucklandin vanhimpia, ja katsastimme sen vielä ennen kotiinlähtöä. Ihan selkeä vastine kotoisalle Pispalalle rähjäisine pitsihuviloineen ja jo kunnostettuine perinnetaloineen, ja hinnat huimat. Trenditietoinen väki kuulemma muuttaa nyt pois hienoista lähiötaloistaan kaupungin keskustaan, mikä on uusi ilmiö täällä omakotitalolandiassa. Yksi kaduista toi mieleen rakkaita ystäviä (vaikkei Harri aiheesta innostukaan, tiedämme).

 

 

 

Ensivaikutelmaksi Aucklandista jäi varovaisen myönteinen mielikuva: miljoonakaupungin keskusta on pieni ja helposti hallittava, kävellen voi kulkea kaikki kiinnostavimmat nähtävyydet. Mikään kaunis paikka se ei meren läheisyydestä huolimatta ole. Hiukan puolivillainen rakennuskanta ja halvanoloiset ostoskadut tekevät kokonaiskuvan vähän ankeaksi. Ei ole Guccin eikä Versacen liikkeitä haittaamassa, mutta yhden tavaratalon rokokootuolit oli päällystetty Marimekon punaisella Unikko-kankaalla!