Wellington 22.9.-25.9.

Wellington oli jotain erilaista verrattuna Taurangaan. Kulttuuria oli näkösällä ja kuulosalla. Taurangassa ei juuri voi puhua kulttuurin tulvasta. Wellington on myös ylpeä itsestään ja menneisyydestään, se näkyy kaikkialla; rakennuksissa, ihmisissä, mainoksissa. Wellington on vanha junttila ja kaikenlaisten kansojen sulatusuuni, se on moderni city ja yhtä lailla All Blacksien rugbyfanien koti. Siellä saa kallista hienosteluruokaa tai katuruokaa muutamalla taalalla. Toki kaikki mestat sulkevat hyvissä ajoin: Lifestyle, nääs!

Wellingtonissa oltiin kaikki enemmän tai vähemmän sairaita, paitsi Terhi. Tämä vaikutti siihen, että koko ajan ei voitu touhuta yhtenä ryhmänä. En kerro tapahtumista aikajärjestyksessä, enkä kaikista tapahtumistakaan, yritän keskittyä olennaiseen.

Hotellimme oli kaupungin kasvitieteellisen puutarhan kupeessa ja kävimmekin ihailemassa sen kukkaloistoa päivittäin: oli pakko. Oikopolkumme kaupungin keskustaan kulki nimittäin puutarhan läpi. Puutarhassa olivat kuitenkin tulppaanit parhaimmillaan, joten kiersimme siksi katselemassa siellä hiukan tarkemminkin. Lisäksi puutarha reunusti korkean mäen mantereenpuoleista (jos nyt niin voi sanoa) syrjää ja sen laelta Wellingtonin satamaa kohti kulki kuuluisa Cable Car. Tässä vaijeriratikassakin tuli vierailtua. Koko vaunun kori on vino mäen jyrkkyyden vuoksi. Cable Car-museossa saimme lukea, että monissa wellingtonilaiskodeissa oli myös yksityinen ulkohissi tavaroiden ja ihmisten siirtämistä varten.

Te Papa

Uuden Seelannin kansallismuseo on Wellingtonissa ja sen nimi on Te Papa. Museoon on ilmainen sisäänpääsy ja kävimme siellä kahtena eri päivänä. Näkemättä jäi silti suurin osa. Museossa voi tutustua maorikulttuuriin, kiwien kekseliäisyyteen, luontoon, maanjäristyksiin...

Kuvassa Weta (paikallinen hyönteinen), joka painaa yhtä paljoin, kuin toisessa kupissa olevat hiiret. Näin isoja wetoja ei ole Taurangassa.

Museon alle on rakennettu huone, jossa voi tutkailla, miten paikka on suojattu maanjäristyksiltä, mielenkiintoista!

Kirjallisuutta, tai sitten ei

Kävimme yhdessä vierailulla Katherine Mansfieldin synnyinkodissa. Mansfield on uusseelantilainen kirjailijatar, joka eli 1900-luvun alussa ja kuoli nuorena. Hänen elämässään oli paljon kaikkea kiinnostavaa, oli aikamoinen ekstrovertti. Paha tunnustaa, mutten ole lukenut hänen tuotantoaan. Ei estänyt nauttimasta vanhasta atmosfääristä ja muiden ihmisten innostuksesta.

Mieleen jäi myös erään illan ruokaretki The Flying Burrito Brothetsiin. Kyseisessä meksikolaistyyppisessä ravintolassa nautimme antoisan iltapalan: kerrankin isin ruuassa oli tarpeeksi chiliä! Täällä muuten nelihenkinen perhe syö juomineen ravintolassa 50-60 eurolla. Tällöin ruoka on tilattu "listalta" ja jokainen juo jotain muuta kuin vettä. Paras hinta oli japanilais/korealaisessa ravintolassa, jossa koko perheemme söi 23 eurolla, mutta silloin kaikki joivat vettä (tapahtui Christchurchissa).

Wellingtonista jatkoimme tiistai-iltana lautan (matka kesti 3h) avustuksella eteläsaarelle Pictoniin, jossa yövyimme ja lähdimme sieltä heti aamulla kohti Nelsonia.