Franz Josef 28.9-30.9.

Matka Nelsonista alas länsirannikkoa Franz Josefille on yhtä maiseman ilotulitusta. Ainoa huono puoli on, että tällä puolella saarta ei asu juuri ketään! Niinpä olimme kuolla nälkään, kun sopivaa taukopaikkaa ei alkanut löytyä. Päätimme pysähtyä ensimmäiseen pirttiin ruokailemaan, mikä vastaan tulee. Pirtti, todellakin Punakaikin taverna oli se kohde. Punakaiki on kuuluisa pannarikivistään, nämä ovat erikoisia kerrostumia, joita näkee sekä maalla, että etenkin meren rannassa. Ihmiset tykkäävät pällistellä upeita luonnonmuodostumia ja paikalle onkin kohonnut pienimuotoinen turistirysä (tämä on hiukan matkaa etelään tavernasta). Tavernassa ei ollut muita asiakkaita ja toiset menivät sisään tekemään tilausta ja minä jäin ulos asioilleni. Tällöin tietä yli asteli 6 nuorta, shotseissa ja kesävaatteissa, pyyhkeet ympärillä, mitä pellejä! Kun he saapuivat kohdalleni, kuulin, että hehän puhuvat suomea! Selvisi, että he olivat joukko Australiassa opiskelevia suomalaisia nuoria ekskursiolla Uudessa Seelannissa. Tapaamisen kunniaksi ikuistin tavernan teidänkin iloksenne.

Tässä on vielä sellainen pannarikivi, jospa joku löytäisi sille oikean suomenkielisen nimen.

Loppumatka Franz Josefille sujui sitten ongelmitta ja saimme buukattua itsellemme hostellinkin. Hostellissa oli jopa sauna, taivaallista. Ainut huono puoli oli, että löylyä ei saa heittää, voipi kuulema mennä kiuas rikki. Kerroin kyllä vastaanotossa, että sauna-nimen käyttö kuuman huoneen yhteydessä ei ole mielestäni sopivaa. Voisivat vaikka kutsua sitä bastuksi! Itse jäätikkövaellus oli hieno kokemus, joskin raskas. Onpahan käyty. Hommaa on vaikea sanoin kuvailla ja kuvakollaasi on esitetty muualla, joten se siitä.

Franz Josefilta jatkoimme takaisin ylös länsirannikkoa, kunnes saavutimme eteläsaaren poikki vievän tien päähän. Hokitikassa pidimme tauon ja taas on pakko esittää tyhmä kuva. Kiinalaista ruokaa tehdessäni olen aina sanonut, että nyt touhuilee wokkikokki Wong. Mitäs siis sanotte tästä? Muuten, jos jadesta tehdyt maorikorut kiinnostaa, tämä on silloin juuri se oikea kaupunki.

Hokitikasta jatkoimme Arthur,s Passin kautta poikki Uuden Seelannin alppien Christchurchiin. Tie käy parhaimmillaan n. 940 metrin korkeudella merenpinnasta, eikä esimerkiksi karavaanareilla ole sinne mitään asiaa. Piskuinen Honda CRV:mme selvitti matkan kunnialla ja opin vihdoin vaihtamaan automaattivaihdetta niin, että moottorilla voi jarruttaa (tollasessa useamman kilometrin mutkittelevassa alamäessä ihan tarpeellinen taito).