Savustuslaatikko on vanha kunnon Laitaatsillan telakalla Masa-ukin naapurin kasaama. Tämä ruostumattomasta teräksestä tehty peli on palvellut uskollisesti vuodesta -91. Puru on manukaa maustettuna kanukalla (mitä sitten lienevätkään).

Snapperit valmiina. Kala on valkealihainen ja aika ahvenmainen. Mielestäni erittäin hyvä kokonaisena savustettuna.

Välineistö näytillä. Asiaan vihkiytymättömille kerrottakoon tyylivirheestä: Speight'sin stubbie holderissa on itse asiassa Tuitölkki! Savustusöljy on kuitenkin pakollinen varuste, etteivät kalat jää raaoiksi, kun ei jaksa odotella. Tässä vaiheessa soitimme Segallat paikalle kaloja maistelemaan.

Valmista tavaraa. Kuvassa myös ritilän puhdistuksessa tarpeellinen sikli, sekä ritilän öljyämisessä käytetty silikonisuti.

Pönttöön mahtui hyvin kaksi puolitoistakiloista kahawaita.

Syöntivalmista tavaraa. Kahawaiden savustus vähän kesti, kun John tuli pihalle kaveriksi ja alkoi esitellä UL-vehkeitään. Jätkällä on $700 (360e) maksava hiilikuituvapa. Pelittää kuulema kuin hirvi, helppo uskoa tuohon hintaan!

Snapperit vetelimme suihimme ja puolet toisesta kahawaista. Toisen kahawain pakkasimme Segalloille mukaan kotiin viemiseksi. Kaikkien mielestä oli asiallinen sunnuntai-iltapäivä.

Kirjoittelin savustuksesta, kun innostuin taas kalastusaiheesta puhuttuani Harrin kanssa skypessä. Paljon muuta en sitten aiokkaan kirjoittaa. Tämä blogi jää nyt tauolle, palaan kirjoittamisen pariin sitten taas, kun huvittaa. Suunnitelmat on sellaiset, että tauko voi kestää...

Lasten kouluhommat ovat hyvällä mallilla. Anna kiskoo kokeista merittejä (vastaa arvosanaa hyvä) ja Kasperi tuntuu (tämä voi myöhemmin osottautua vääräksi) saanee matikkansa haltuun. Kasperi puhkuu edelleen käsityöintoa, joten jotain sinnepäin olevaa ammattia pitäisi kai harkita. Nyt on työn alla öljynsuodattimen poistotyökalu (ei harmainta aavistusta mikä se on), ja metallia sorvaillaan miltei joka päivä. Puoleltakuulta on Kasperilla IB-lukion pääsykoe, toivotaan, että menee hyvin.

Terhi painaa pitkiä päiviä ja opettajien ihmissuhdeongelmat alkavat ottaa veroaan; enää ei ole aina kiva mennä töihin. Itse luokka kuitenkin toimii, mutta koulun johtamisessa taitaisi saada olla vähän enemmän järjestelmällisyyttä. Minä olen nykyään tasaisesti töissä joka viikko, mutta päiviä on edelleen liian vähän. Lisäksi työnteossa masentaa se, että saan edelleenkin vain puolet palkasta, kun palkanmaksuyhtiöllä on tietokoneongelmia. Sisällä on tällä hetkellä reilu pari tonnia palkkaa, joten ihan pikkurahoista ei ole kysymys.

Olen tässä pohtinut tätä ulkomaalaisen työprosessia uudessa maassa ja havainnut, että koko homma etenee selvästi vaiheittain. Kun työpaikkaa ei saa, tuntuu itsestä turhan usein, että vika on minussa. Siinäpä eivät toisten vakuuttelut auta. Nyt on kuitenkin niin, että koko hommahan noudattelee kaavaa, joka menee näin:

1) Kokemuksesi ja pätevyytesi arvioidaan uuden maan standardien mukaan. Uudessa maassa et ole niin pätevä kuin Suomessa, mutta tarpeeksi pätevä, että sinut tulkitaan osaavaksi työntekijäksi.

2) Työtä ei saa, koska ei tunne paikallisia oloja. Eri syistä jäät ulkopuolelle. Et osaa jotain osa-aluetta. Olet oikeastaan liian pätevä ja hakemuksesi aiheuttaa pelkoa. Et tunne kulttuuria. Et sovi tiimiin ja niin edelleen.

3) Alat saamaan ohjeita, kuinka päästä sisäpiiriin.

4) Joku antaa "armosta" kokeilla työntekoa.

5) Ulkopuoliset alkavat ihmetellä, mikä paikallisissa on vikana, kun eivät tajua palkata hyvää työntekijää (aikaa on kulunut senverran paljon, että tuntevat jo sinut).

6) Työnantajat alkavat huomata, että olet onnistunut "armokokeiluissa" ja alkavat ottaa sinut vakavasti.

Tässä vaiheessa olen nyt. Jatkan juttua, kun tiedän, miten se päättyy. Tämä kaavio on siirrettävissä muillekin kuin opetusalalle, kun sitä vähän viilaa. Uudessa Seelannissa aikaa on kulunut 10 kuukautta vaiheesta yksi vaiheeseen kuusi. Joillakin aloilla ja toisilla ihmisillä aikaa voi kulua jopa enemmänkin (näin ystävät kertovat), mutta homma noudattelee jotakuinkin samaa kaavaa. Jokaisen vaiheen sisällä ja niiden välillä on tietenkin valtava määrä työtä: tapaamisia, surffailua netissä, hakemusten kirjoittamisia, kieliasun tarkistelua, strategioiden hiomista, neuvojen noudattamista ja hylkäämistä jne. Kertokaapa mitä mieltä olette.

Noutopöytää pakollisine Myrna-kuppeineen.

Perinnekiwikarjalaiset lammasvatruskat esillä koristettuna ruohosipulilla.

Uunikuivattuja tomaatteja ricottajuustolla ja Tobyn tuoreella basilikalla.

Annan itse paistamat ja koristelemat muffinsit.

Tällä ei sitten ole mitään tekemistä ruuan kanssa, ruokahaluun voi vaikuttaa. Sateisen maanantain jälkeen pihalla makasi kuollut weta. Pistin tupakin sen viereen, että koosta saa vähän osviittaa. Wetaa syövät muurahaiset taas ovat niin pieniä, että vaikka niitä on kuvassa satoja, ne eivät näy. Kyllä luonto on ihmeellinen.

Pitkäperjantai

Kasperi raahautui Colelle yökylään torstai-iltana (on siellä muuten nytkin, tulevat sitten tänään molemmat tänne loppulomaksi) ja Anna meni Ashleigh:in synttäreille yhdeksi pitkäperjantaina. Terhi vei Annan ja palattuaan mietimme, mitä ruokaa sitä kannattaa kahdelle ihmiselle ryhtyä tekemään. Terhi ehdotti kävelyretkeä kaupunkiin, missä voisimme ruokailla turkkilaistyyppisessä ravintolassa. Omaksi yllätyksekseni suostuin. Matkaa tuli nelisen kilometriä sivu ja sää oli mitä parhain. Valitsin listalta perinteisturkkilaisen pepperonipizzan ja Terhi tilasi mustekalasalaatin. Juotavaksi valitsimme Monteight's originalia. Olipa kiva olla retkellä ihan vaan kahdestaan. Paluumatkalla kävelimme hiukan eri reittiä maksimoidaksemme maisemat. Tauranga oli aika hiljainen pääsiäisen vuoksi ja jopa jalkakäytävillä oli mukava kävellä, kun ei ollut liikaa melua. Ravintolassa kaivoin esiin kännykän näpätäkseni kuvan harvinaisesta hetkestä.

Terhiä moinen kuvailu vähän huvitti.

Lankalauantai

Lauantaipäivä meni siivotessa, ostoksilla ja leipoessa. Brownliet ovat tulossa tänään (meillä siis nyt sunnuntaiaamu) pääsiäisbrunssille ja päätimme tehdä vähän perinnetarjottavaa vieraille.

Ensimmäinen lajikkeemme on Jaakko Kolmosen reseptillä valmistetut riistavatruskat. Ainut vaan, että mitään riistalihaa ei nyt juuri ollut kaupan. Näistä tulikin sitten lammasvatruskat, joten aloitimme sitten kai uuden kiwikarjalaisen perinteen. Kuoritaikina oli pottumuusia ja jauhoja, mutta emme millään saaneet siihen leivonnassa tarvittavaa sitkoa. Liekö perunat ja jauho sitten täällä niin erilaisia. Yritin aikani tehdä joulutorttumaisia leivonnaisia, mutta lopulta annoin periksi Terhin idealle ja löin koko hoidon silikoniseen muffinssivuokaan.

Eipähän kummalta näytä. Tässä kuitenkin sama satsi jäähtymässä väärinpäin. Onneksi jälleen kerran uskoin vaimoa (piti  kyllä vähän kiukutella, ettei se luule, että tämä tuli tavaksi).

Vähän kyllä mietittiin, että sopisiko näille yhteen toiseen ruokaan kastikkeeksi tehty Sweet Thai Chili - ranskankermajutska, sitä kun ei alkuperäiseen ruokaan tarvittukaan. Se vaan taitaa olla liian perinnekarjalaista.

Lopputaikinasta väänsin sitten vatruskapiiraan. Se vedeltäneen naamaan bileiden jälkeen.

Toiseksi teimme tietenkin karjalanpiirakoita ja munavoita. Anna on aikanaan Ruutin kanssa Joensuussa retkellä ollessaan osallistunut marttojen piirakkakouluun. Näillä ohjeilla piiraita täälläkin tehtiin. Terhi keitti puuron ja minä valmistin kuoritaikinan. Anna halusi ehdottomasti ajella kuoret ja Terhi suoritti täyttämisen ja rypytyksen. Lopuksi minä toimin paistovahtina ja valelin valmiit piiraat voisula-vesiseoksella.

Tauranga marthas at work. Huomatkaa Annan oikea ote: kuoren ajelu vaatii voimaa. Kas, kun yhdessä saadaan jotain aikaan, on lopputulos ihan tutkimisen arvoinen.

Siinä sitä on, uunivalmista tavaraa.

Piiraista vielä sen verran, että osa niistä meni heti eilen parempiin suihin. Terhi vei naapurin Cartereille neljä piirakkaa ja pari vatruskaa maistiaisiksi. Ja kun myöhemmin vastapäinen naapurimme (emme kumpikaan muista hänen nimeään) toi meille kymmenkunta avokadoa, meni siinäkin kaupassa kolme piirasta. Olemme siis parhaan kykymme mukaan yrittäneet levittää suomalaista ruokakulttuuria tänne Taurangaan. Ehkä joskus kuullaan, mitä pitivät. P.S. Terkkuja Gordon Ramsaylle, hänhän on tunnetusti piirakoiden ystävä.

Tapu Misa: To get better teachers, we need better conditions<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

5:00AM Wednesday March 12, 2008

By Tapu Misa

I would have been an accountant if it hadn't been for the teacher I got in the fifth form. He was a nice man, but hopeless as an accountancy teacher, thanks to a thick Eastern European accent that no one could understand, and the fact that he was really a geography teacher who didn't know anything about book-keeping.

There went my As and that brilliant career in accountancy. It was my sixth form history teacher who came up with an alternative: "You should look into journalism," he suggested. And I did, just as soon as I'd looked up "journalism" in the dictionary.

I can remember every teacher who made an impression on me, six in all, from 13 years of schooling, which doesn't seem like many. They were nearly all men, which may have had something to do with the fact that teaching was respected enough and well-paid enough back then to attract a good many men.

At primary school, there was the fatherly Mr Stuart, who always put my stories on the wall, and the hip, socially conscious Mr Fox who first told me about apartheid in South Africa. At high school, there was Mrs Manchester, my social studies teacher who took me to my first protest march (against French nuclear testing in the Pacific); the kindly Mr Jacquiery who made maths seem easy; and Mr Turner, my sixth form English teacher, who turned me on to writing.#Teachers, teachers, teachers, someone said when asked what made a good school. Good teachers. But a recent review of teacher education suggests that a significant number of our new teachers aren't good enough.

With three children going through the public school system, I'm sorry to say this didn't come as a great shock to me. Those of us here at the lower-decile coalface, who can't or won't send our children to privileged private schools - which is most of us - get a mixed bag. My children have been taught by both first-rate teachers and those who probably shouldn't have been teaching.

The best gave out her telephone number so her students could call her at home; another gave encouragement so over-the-top his students couldn't help wanting to excel for him. But at the other end were teachers who not only couldn't spell but couldn't construct a sentence. Teachers who seemed burned out after just a few years of teaching, or seemed not to like children overmuch. And some who were teaching subjects they weren't qualified to teach.

It makes a difference, but schools, especially poorer schools where good teachers are needed most, aren't spoiled for choice. How do we fix this? The simple answer is better people, as Jane, an exhausted and broke teacher at a low decile South Auckland school, wrote on the Herald's website.

"We don't need more training or supervision ... We need better people. People who are enthusiastic, committed, willing to go the extra mile. People who are intelligent, articulate and really care about their students ... How do we get these people? Make teaching more attractive. Lower class sizes, put in better support for students with behaviour or learning difficulties and pay more. Improving conditions leads to improved quality of teachers and improved education for your children." We need only look at the world's most admired education system to see the truth of this.

There are no private schools in Finland and education is free all the way through university. But Finnish 15-year-olds top the OECD in educational achievement, as measured by the Programme for International Student Assessment (PISA).

And a major difference is that in Finland, teaching is a high status profession, which reflects the value that Finnish society puts on education. Even primary teachers need a Masters degree. Teaching is so highly valued that it was the most popular professional career choice in a recent survey of school leavers.

Why is teaching so popular? It's not so much the salaries, which are at the OECD average. Dr Reijo Laukkanen, policy adviser to the Finnish National Board of Education, puts it down to three things. First, raising the standard of teacher education has led to teaching being seen as an academic profession; second, teachers are trusted and have considerable autonomy; and third, education is highly valued in Finnish society so teachers command considerable respect.

We could learn a lot from Finland, not just in the way it treats its teachers but in the way it reformed its education system from the late 1960s.

Could we replicate their success? Naysayers often point to the fact that Finland's population is more homogenous than ours, but Massey High's principal, Bruce Ritchie, who visited Finland on a study tour, points out that it was a more monocultural society 40 years ago, when its education system had similar problems to ours.

Huomasin, että levyn myyntiä hoitava levykauppa Plato.nl oli laskuttanut maksun luottokortiltani 17.1. joten ajattelin, että hyvä on, ollaan ensimmäisten joukossa. Helmikuun puolenvälin tienoilla aloin hieman hermostua, kun levyä ei vaan kuulu, mutta ajattelin, että onhan matkakin pitkä. Lopulta en enää kuun lopulla jaksanut odottaa, vaan lähetin kaupalle sähköpostia.

Kun kolmanteen sähköpostiini tämän kuun alkupuolella ei kuulunut vastausta, päätin ottaa yhteyttä Ayreonin sielun Arjen Lucassenin webbisivun manageriin, joka on levylläkin soittava naiskitaristi Lori. Lori vastasikin yllättäen samantien ja asia lähti siitä menemään eteenpäin. Hän käänsi huoleni omasta puolestaan Plato.nl -kaupalle ja kas kummaa, kun hän asiaan puuttui, minullekin vastattiin. Lopulta sanoivat, että jos levy ei tule seuraavaan maanantaihin mennessä, lähettävät uuden. Maanantaina  10.3. sähköpostitin heille, ettei levyä vielä ole kuulunut. Keskiviikkona sain tiedon, että uusi kopio on lähetetty minulle.

Tänään 18.3. levy sitten tuli. Sepäs vaan onkin alkuperäinen lähetys, joka oli lähetetty minulle 13.2. Plato.nl -kaupalla oli ollut vaikeuksia lähetyspaljouden kanssa ja minun osaltani levy lähti matkaan yli kahden viikon viivästyksellä! Lisäksi tämän jälkeen se seikkaili maailman merillä yli kuukauden. Tilauksesta tavaran saamiseen kului melkein neljä kuukautta, mutta hyvää kannattaa odottaa. Yksin ei uusi levy hyllyssä jää, kuten kuvakin osoittaa (kaikilla albumeilla soittaa herra A.Lucassen).

Uusi levy keskellä, varustettuna Arjenin nimmarilla ja tervehdyksellä. Muuten SoP:n liveboxi on myös nimmareilla!

Oisko joku kiinnostunut uudesta Ayreonista (Limited Edition, loppuunmyyty), Arjenin nimmarilla. Jos boxi joskus tänne tulee, sen saa, kun palaamme joskus Suomeen. Heh!

Me olimme ennen täällä roskayhtiö Environmental Green Binsin asiakkaita, vaan emmepä ole olleet enää tänä vuonna. Yhtiö kierrättää lasia, pahvia ja muovia siten, että vihreään muoviseen säiliöön (ilman kantta) kerätään jäte ja joka perjantai se tyhjennetään. Säiliö pitää viedä itse kadun varteen tyhjennettäväksi. Jäte haetaan autolla, johon se lajitellaan ja samalla lasipullot rikotaan, että niitä mahtuu kuormaan enemmän. Ongelmana on se, että osa sirpaleista päätyy tielle. Olen kahtena edellisenä perjantaina kerännyt lasia ajoluiskaltamme ja sen edestä, koska renkaan puhkeaminen skootterilla on todellinen ongelma. Viime perjantai-iltapäivänä menin Terhin koululle lasiprojektini jälkeen ja kerroin juttua Suzylle ja Terhille, jotka pitivät perjantaipalaveriaan. Terhi suivaantui (yllätys!) asiasta niin, että soitti yhtiöön. Olin hetkeä aiemmin kertonut, että lasinsirut on kerätty talteen, valokuvia otettu ja että pitäisköhän asiasta kertoa Fair Go -ohjelman tekijöille (kuluttajaohjelma, niinkuin Kuningaskuluttaja). Puhelimeen vastannut tyttö ei asiasta innostunut ja sanoi, että toimitusjohtaja ei ole tavattavissa. Kuultuaan,että Fair Go saattaisi sekaantua asiaan tyttö lupasi yhdistää puhelun toimitusjohtajan kännykkään. Hän kertoi, että koko laitteisto uusittaisiin puolen vuoden sisällä ja että ongelma sitten poistuu. Terhi sanoi, että kiitos, mutta hoitakaa se kuntoon ensi viikkoon mennessä tai otamme yhteyttä Fair Go -ohjelmaan. Johtajan mielestä aikataulu oli liian tiukka ja hän kertoi asialle kaikenlaisia perusteluita. Terhiä ne eivät kiinnostaneet, vaan hän pitäytyi kannassaan ja kertoi, että aikataulutus ei ole hänen ongelmansa. Saa nähdä, onko lasia tänään. Jään innolla odottamaan.

Miten saisi parempia opettajia?

New Zealand Heraldissa oli keskiviikkona kolumni, jossa pohdittiin Uuden Seelannin opettajakunnan kykyjä. Aiemmin julkisuuteen oli vuotanut tieto, jonka mukaan koulutuksesta valmistuneiden opettajien taso on ihan surkea. Tästä johtuen uusien opettajien on työskenneltävä yksi ylimääräinen vuosi, ennenkuin saavat täyden opettajarekisteröinnin (täkäläinen tapa). Jutussa Misa Tapu -niminen maoritoimittaja muisteli omaa kouluhistoriaansa ja päätteli, että 13 kouluvuoden aikana hänellä oli ollut kuusi hyvää opettajaa. Miten sitten saisi koulujen ja opettajien tasoa nostetuksi? Yhdeksi ratkaisuksi toimittaja ehdotti mallin ottamista maailman parhaasta koulujärjestelmästä: Suomesta. Suomessa kun kaikki opettajat opiskelevat maisteriksi asti, opettaja on itsenäinen työskentelijä, eikä häntä johdeta liikaa ja opettajan ammattia arvostetaan. Palkkauksesta hän sanoi, että se on OECD -maiden keskitasoa.

Kirjoitin toimittajalle sähköpostia kertoen, kuka olen, missä asun jne. Kerroin myös, että suomalaiselle osaajalle ei tässä maassa ole löytynyt työtä. Pyysin myös lupaa lainata hänen juttua blogiini. Jos lupa irtoaa, liitän jutun sitten kokonaisuudessaan tähän myöhemmin. Onhan se hauskaa, että täällä minulla on alempi korkeakoulututkinto ja olen vain ehdollisesti rekisteröity opettaja. En siis ole maisteri, enkä 15 vuoden opettajakokemuksella täysrekisteröity ammattilainen. Monet ulkomailta muuttaneet opettajat pitävät täkäläistä systeemiä arroganttina, eikä syyttä. Saa nähdä, tuleeko pikku postistani palautetta.

Ruokia

Kun ei koko ajan jaksa, eikä tarvitse siivota, päätin eilen paneutua ruuanlaittoon. Laadin ostoslistan ja hankin tarvikkeet makaronilaatikkoa ja Janssonin kiusausta varten. Rakentelin Janssonini kokoperunoista ja aidosta kermasta, kun perunasipulisekoituspakastetta ja kevytkermaa ei täällä myydä. Makaronilootaa päräytin täyden lasagnevuuallisen ja Janssoniin meni perunaa 1,5 kg. Laatikko meni pakkaseen ja Janssonista vetelimme naamaan eilen suurimman osan. Muuten, anjovikset myydään täällä öljyyn säilöttyinä ja melko suolattomina. Uusi, mutta positiivinen kokemus. Nyt Janssonin suolamäärää voi säädellä, kun kalan liemi pitää kuitenkin panna mukaan pottiin.

Vieraita

Aika moni siellä Suomessa on pistänyt harkinnan alle, josko sitä sitten vierailisi siellä Hirvosten luona eriperin-maassa. Mielenkiinnolla odotamme, mitä suunnitelmista kehittyy. Sanottava kuitenkin on, että tervetuloa vaan kaikki halukkaat! Mielellämme otamme tänne vastaan vierailijoita, jos tulo kiinnostaa. Matka on toki kallis, mutta joidenkin mielestä tämä maa on vierailun arvoinen. Lisäksi perheellämme on jo kyllä runsaasti paikalliskokemusta, joten opas tai reittiohjeiden antaja täältä löytyy. Hotellissamme (tämä röttelö, jossa asumme) on vielä vapaata tilaa ja tuleville lomille ei toistaiseksi vielä ole mitään varattua ohjelmaa, suunnitelmia toki on. Aika alkaa kuitenkin käymään vähiin, jos käy niin, että ensi vuodenvaihteessa olemme jo tulossa Suomeen.Tehkääpä siis unelmistanne ajoissa totta, niin asiat on helpompi järjestää täällä päässä. Toki itsekkäästi ajatellen: Ystävien tapaaminen voisi myös vähän helpottaa koti-ikävää ja ainahan se aika porukassa kuluu rattoisammin.

Liiketoimintaa

Chrissy on sitten viimein saanut kahvilansa myytyä. Paska juttu, ainakin meikäläisen kannalta. Chrissy on kuitenkin jo pidempään potenut selkävaivoja, joten hänelle on helpotus, kun ei enää tarvitse koko päivää seistä jalkojen päällä. Mutta mihin minä nyt sitten menen kahville? Uusi omistaja on kuulema kiva ja aikoo tuoda liikkeeseen jotain orgaanista kahvia, mitä se lienee. Mutta ei se ole kuitenkaan sama. Olen tietenkin onnellinen Chrissyn puolesta, kahvilan pitäminen kun ei ole hänen ainut ongelmansa (lupaukseni mukaan en hänen asioistaan tässä sen enempää kerro), mutta vähän on olo haikea. Jospa säästämällän ajalla Chrissyllä kuitenkin olisi mahdollisuus hoitaa muutkin ongelmansa pois päiväjärjestyksestä.

Suzy haki meidät lomakylän portilta, jätimme automme portin pielessä olevalle parkkipaikalle, kun joka matkailija saa viedä alueelle vain tietyn määrän ajokkeja, piti meidän auto jättää ulos. Meidän auton takakontista siirsimme onkia, palloja ja Annan Boogey-boardin Syzyn auton perään ja matkasimme muutaman sata metriä sisään alueelle. Vaunulle päästyämme Paul ehdotti, että lähtisin mukaan hakemaan Chrisiä (P:n ja S:n poika), joka oli kalassa merellä työkaveriporukassa.

Otimme Jamien (toinen poika) mukaan ja suuntasimme kohti Taurangan satamaa. Kalapaatti suuntasikin juuri satamaan, kun pääsimme laiturille. Ihastelimme aikamme luksusveneitä, kun Chris ja muut jättivät hyvästejä veneisännälle. Itse vene oli 40-jalkainen luksuspaatti ja kyydissä ollut kahdeksan hengen vierasjoukko oli saanut nauttia kalastuksesta aurinkoisessa syyssäässä (+25) täysin rinnoin. Olivat laskeneet pitkän siiman ja saaliina oli koko kiintiö (90) snapperia. Virveleillä oli veneeseen nostettu vielä liuta kahawaita, jotka Chrisin kaveri aikoi savustaa ja tuoda töihin tutuilleen ensi viikolla. Chrisin osuus oli yhdeksän kalaa ja ne hän pisti meidän mukanamme tuomaan vatiin ja sitten auton keula takaisin kohti Papamoaa.

Papamoalla naiset ja lapset suuntasivat kauppaan ja Paul sekä Chris alueella olevalle kalankäsittelypaikalle fileroimaan snappereita. Jäin yksin pitämään mökkiä pystyssä. Näppäsin siitä muutaman kuvan tähän teidänkin iloksi.

Tässä ensin yleiskuva, Annan Boogey-board nojailemassa gazebon jalkaan.

Pyykkiä kuivamassa. Vaunun alla paikallinen jäteveden kierrätyssysteemi (pelkkä vati). Heh!

Etualalla meidän 5 virveliä, eivät oikein kyllä näy.

Kun kaikki olivat palanneet takaisin vaunulle, alettiin valmistella ruokaa. Paul kokosi vanhan grillin, joka oli ihan kuin muinoiset Lusifer-grillit Suomessa, mutta hiilien sijasta tämä peli toimi kaasulla ja siinä oli paistoparila ritilän sijaan. Lapset pomppivat meressä uimassa ja vähän ajan perästä menivät kokeilemaan kalastusta. Syötiksi ostetut mustekalat olivat siinä vaiheessa jo tarpeeksi sulia. Paulin kanssa grillasimme ensin makkaroita ja koska oli jo tullut pimeää, oli minullakin tärkeä tehtävä ruuanlaitossa: olin valonnäyttäjä. Lapset eivät saaneet lisää saalista, mutta kalassa pysyttiin Chrisin ansiosta. Paul jauhotti fileet ja paistelimme niitä oliiviöljyssä olutta (pakollinen tarvike) välillä siemaillen. Tuore kala ja Suzyn lämmin perunasalaatti maistuvat tosi hyviltä. Jälkiruuaksi teimme Terhin kanssa suomalaisia köyhiä ritareita jäätelön ja mansikkahillon kera. Nekin maistuivat hyviltä. Lopuksi innostuimme muistelemaan vanhoja hyviä aikoja ja sitten olikin aika palailla takaisin kotiin. Ilta päättyi mukavaan toteamukseen: "We should do this more often, you know!"

Papamoalla ajatukset lensivät jostain kumman syystä kohti Tamperetta. Olemme mielestämme tehneet päätöksen, että ensi vuonna olemme takaisin Suomessa ja jatkamme töitä ihan niinkuin ennenkin. Kai se aina työttömänä (tai vain vähän työllistettynä) olemisen voittaa. Rupesin kuitenkin ajattelemaan (puin sen jopa sanoiksi ja kerroin Terhille), mitäs jos sittenkin jäädään tänne. Käydään tyhjentämässä Koukkutien autotalli ja pannaan pytinki myyntiin. Sää on ainakin täällä parempi kuin Suomessa. Eikä elämä enää tunnu niin oudolta ja erikoiselta. Kumma, miten kaikkeen tottuu. Saa nähdä, miten äijän käy.

Olen aina silloin tällöin vieraillut Bethlehemin viinakaupassa alkuillasta, kun olen tarvinnut jotain vahvempaa kuin olutta, tai kun on ollut aikaa sätkien ostolle, eikä ole tarvinnut turvautua lähiömme inkkaridairyyn. Pojilla (Alan ja Toby) on tapana korkata olut tai kaksi illan kunniaksi vielä työpäivän aikana ja ovat silloin aina hakkeja seuramiehille. Kun kauppa on auki seitsämänä päivänä viikossa ja perjantaisin ja lauantaisin on aina tuplamiehitys, on poikain vapaa-aika usein kortilla. Joka tapauksessa tarjosivat siis minullekin oluen ostelun lomaan ja siirryimme sitä nauttimaan viihtyisälle takapihalle.

Toby asettelee aina noita valkoisia tynnyreitä istuimisksi. Sen mielestä siinä on jotain huvittavaa. Kaupasta saa ostaa irtoviinoja omaan pulloon ja ne tulevat myyntiin näissä valkeissa kanistereissa. Niin, että siinä sitä istutaan sitten viinapullon päällä, sananmukaisesti! Ympäristö ei ehkä ole kaikkein kaunein, mutta täällä on käyty filosofinen keskustelu jos toinenkin.

Tuo otsikko muuten juontaa juurensa juuri tähän paikkaan. Kerran Toby taas kyseli, että mitä Suomessa sanottiinkaan, kun kilistetään. Kerroin, että kippis, mutta tietenkin hän taas kerran kuuli tahallaan väärin ja vastasi, että get pissed. No, eipä taas tänäkään perjantaina auttanut tehdä muuta, kun viedä se viskipullo kotiin ja noudattaa Tobyn ohjetta. Kippis vaan sinne Suomenkin perjantai-illalle.

Syksy ja talvi tuovat kuitenkin mukanaan kosteusongelman: Talo on aamuisin niin kostea, että ikkunoiden sisäpinnasta valuu vesi. Yritimme hankkia kaupasta sellaista kosteudenpoistohärveliä, mutta niitä ei ollut vielä myynnissä. Nyt kaupataan tuulettimia ja patiolämmittimiä. Alan (Bethlehem wines and spirits) kertoi, että ongelmaa ei sitä paitsi ratkaise kunnolla mikään muu, kun keskusilmastointi. No, enpä taida käydä sellaista asentelemaan vuokrataloon. Kolmosen uutisten mukaan puolet Uuden Seelannin talokannasta on rakennettu siten, että eristys on liian ohut vallitsevaan ilmanalaan. Pienenä vinkkinä tälle suunnalle aikoville. Kohta siis alkaa puoli vuotta pissat housussa (eihän pyykkikään sitten oikein kuiva), mutta eipä ole ainakaan kuuma!

Töitäkin olen taas haeskellut. Työn haussa ykkösase on cover letteriksi kutsuttu asiakirja.Siinä ohjeiden mukaisesti kerrotaan, miksi juuri sinä olisit sopiva saamaan tämän työpaikan. Ohjeita ja oppaita on netti pullollaan. Terhin kanssa laadimmekin aiemmin minulle hienon formalenglishinmukaisen kirjeen. Kukaan ei kuitenkaan ollut pätkääkään kiinnostunut. Pistin tuon hienon julkaisun jäihin ja lähestyin työnantajia sähköposteitse kirjoittaen kaikkea puppua itsestäni höystettynä senhetkisellä tajunnanvirralla. Saa nähdä, mitä siitä tykkäävät. Ei tulos ainakaan paljon huonompi voi olla kuin ei mitään.

Muutenkin on pitänyt hoidella asioita sähköpostilla: Mun skootteria ei voikaan rekisteröidä Suomeen, luottokortti ei toimi, Ayreonin levy ei löydä tietään tänne Hollannista, Anun Saksasta lähettämät kirjat etsii meitä ja Illin kuva-CDkin on kai jossain... No, osaa asioista voi hoitaa meilailemalla ihmisille, osa on kohtalon käsissä. Luottokortti aktivoitunee vuorokauden kuluessa ja chattipalstan mukaan Ayreonin levy löysi tiensä Brisbaneen vasta viime perjantaina (just across the ditch, you know). Moottoripyöräasiaa selvittämään lupautui polinssi ja posteja vain sitten odotellaan. Pieni katkuisten sähköpostien kirjoittelu tekee kuitenkin ihmeitä mielentilalle!

Laitoinpa postia Tampereen kaupungillekin, että täältä ollaan takaisin tulossa. Mullahan hommat jatkunevat näillä näkymin tuolla Etelä-Hervannassa. Ymmärrän kyllä, että opetusbudjetti on tiukka, mutta ehkä sitä punaista mattoa saatettaisiin jatkossakin tarvita. Älkää ainakaan sanoko, ettei annettu tarpeeksi aikaa!